Kesämme vierähti Saksanmaalla, kun vietimme perheeni kanssa pitkän ja kuuman kesän Ismaningissa, Münchenin kupeessa. Kesäämme mahtui ihania ikimuistoisia kokemuksia, kuten lomailu yhdessä Euroopan suurimmista huvipuistoista, Europa-Parkissa, ja vierailut Neuschwansteinin linnassa ja Saksan korkeimmalla huipulla Zugspitzellä.
Mutta parasta kesässä oli ihana arki! Viihdyimme todella hyvin saksalaisen kulttuurin ympäröiminä, ja omasta puolestani voin sanoa, että todella ihastuin Ismaningiin. Ismaning on kaunis pikku paikka Münchenin koillispuolella. Asukkaita on noin 17 000, ja Ismaningissa onkin viehättävä kylätunnelma. Aamupala haetaan lähileipomosta, tuoreet kananmunat ja perunat viereiseltä maatilalta. Lapset potkuttelevat kouluun potkulaudoilla, ja vapaaehtoiset liikenteenohjaajat seisovat risteyksessä ohjaamassa lapsia turvallisesti suojatien yli. Koiraa ulkoiluttaessa moikataan kaikkia vastaantulevia. Ismaningin läpi virtaava matala Seebach-joki tuo uskomattoman vehreyden, ja usein olikin tunne, kuin olisin elänyt keskellä satua.
Eipä siis ihme, että olisin halunnut jäädä Ismaningiin asumaan! Aloinkin etsiä meille sopivaa kotia heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Tehtävä osoittautui vaikeammaksi kuin uskoinkaan, vaikka etukäteen minua oltiin varoitettu, että Münchenistä ja Münchenin ympäristökunnista on melkeinpä mahdotonta löytää asuntoa.
Lähetin Immobilienscoutin (paikallinen Etuovi) kautta noin 150 asuntohakemusta ja soitin muutamalle vuokra-asunnon tarjoajalle. Ylipäätään jonkinlaisen vastauksen sain alle puolelta vuokra-asuntojen omistajista, joista suurin osa kirjoitti: ”Valitettavasti joudumme ilmoittamaan, että…”. Loput jättivät kokonaan vastaamatta. En yhtään ihmettele, sillä eräs vuokranantaja kirjoitti, että hän oli saanut yli 300 hakemusta omasta kaksiostaan, joka sijaitsi 10 km Münchenistä etelään. Puheluita en enää soittanut, kun eräs puhelimen toisessa päässä ollut vuokraemäntä kertoi saaneensa muutamassa päivässä sata puhelua, eikä oikein enää jaksaisi jutella kanssani.
Hain asuntoa myös yksityisten asuntomeklareitten ja kiinteistönvälitysfirmojen kautta. Kyselin tutuilta ja puolitutuilta. Puhuin asuntoasiasta koiranlenkittäjien kanssa, kampaajan tuolilla, koulukavereitten äideille ja urheilukentän laidalla. Julkaisin ilmoituksen netissä ja kyselin vapaista asunnoista Facebook-ryhmissä.
Pääsimme lopulta katsomaan kuutta asuntoa. Asunnot olivat poikkeuksetta pieniä, likaisia ja kalliita. Niissä saattoi olla ikivanha kylpyhuone tai postimerkin kokoinen makuuhuone. Eräässä asunnossa oli tupakoitu sisällä, ja asunnon sisälle kantautui läheisen autobaanan äänet hyvin häiritsevästi, kun ikkunat olivat auki.
Kaikissa asunnoissa ei myöskään ollut keittiön kalusteita. Monissa saksalaisissa vuokra-asunnoissa ei nimittäin ole ollenkaan keittiötä; keittiön paikalla on vain välitilan laatat ja vesiputkiliitännät. Vuokralaiset ostavat sitten mielensä mukaiset kaapistot ja kodinkoneet ja ottavat keittiön mukaansa, kun muuttavat pois. Kätevää.
München on kuuluisa vaikeasta asuntotilanteestaan. Kaupunki on vahvasti muuttovoittoinen, ja sinne haluavat niin saksalaiset kuin muunmaalaisetkin. Työpaikkoja on, teollisuus vetää ja ilmasto on miellyttävä. Radiosta kuulin, että asuntojen hinnat ovat kaksinkertaistuneet kymmenessä vuodessa.
Tilanne on aiheuttanut hinnannousun lisäksi myös muita ikäviä lieveilmiöitä: huijareita on liikkeellä paljon. Itsekin sain muutaman aivan liian hyvältä tuntuneen tarjouksen, jotka todella osoittautuivatkin pienen selvittelyn jälkeen huijaukseksi. ”Vuokraisännät” olisivat tarjonneet huippukunnossa olevan keskusta-asuntonsa selvästi alle markkinahintojen, ja asunnon olisi saanut halutessaan myös kalustettuna. ”Vuokraisäntä” sattui vaan oleskelemaan ulkomailla, minkä vuoksi kaikki henkilötiedot ja passin kopio olisi pitänyt lähettää sähköpostitse.
Kiinteistönvälittäjän palvelut alkoivat pian tuntumaan houkuttelevilta. Meklarit pyytävät välityspalkkioksi yhden tai kahden kuukauden kylmävuokran, eli meidän tapauksessamme noin 1 000–2 000 euroa. Palkkasin lopulta kaksikin eri firmaa, mutta kumpikaan heistä ei onnistunut löytämään meille asuntoa. Tämä mielestäni kuvaa Münchenin asuntotilannetta erittäin hyvin.
Kaikkeen tähän – asuntoilmoitusten pläräämiseen, hakemusten laatimiseen, asuntonäytöissä käymiseen, ihmisten kanssa kommunikoimiseen – käytin aivan valtavan määrän tunteja; karkea arvio voisi olla pari työviikkoa kaikki tunnit yhteenlaskettuna. Ja lopputuloksena oli kasa iljettäviä asuntoja, joissa en voisi mitenkään kuvitella asuvani saatikka sitten maksavani moisista 1 500 euron kuukausivuokraa.
Kamppailtuani asuntoasian parissa kesä-heinäkuun ajan päässäni heräsi kysymys: miksi. Miksi haluan niin kiihkeästi löytää asunnon Münchenistä, maksaa itseni kipeäksi pienestä likaisesta asunnosta, kun Saksassa on paljon muitakin ihania kaupunkeja ja paikkoja? Havahduin tähän ajatukseen, ja aloin laajentaa hakua läheisiin kaupunkeihin.
Tarkemman mielenkiinnon kohteeksi valikoitui Augsburg, josta loppujen lopuksi löysimme kivan asunnon. Sitkeyteni ja periksiantamattomuuteni palkittiin!