Olen häilynyt viimeisten viikkojen ajan hermoromahduksien ja naurukohtauksien äärimailla, kun olen törmännyt vaikka minkälaisiin paikallisiin ongelmiin ja erikoisuuksiin. Onneksi ikää ja ennen kaikkea kokemusta on jo sen verran, ettei ihan kaikesta peliverkkareita revi ja ole ensimmäisellä Finskin lennolla kotiin palaamassa. (Finnair lentää suoria lentoja Helsingistä Astanaan 10.8. asti. Vielä ehdit Astana EXPO 2017 -maailmannäyttelyä ihailemaan sinivalkoisin siivin!)
Kuusi viikkoa expo-elämää takana, mutta vielä en ole saanut sänkyyni sopivia lakanoita. Sänkyni on tosi iso ja leveä (pointsit siitä), mutta lakanoiden leveys ei millään riitä koko sängyn mitalle. Vaikka miten päin lakanaa käännät, aina jää puuttumaan kymmenen senttiä. Mukavaa saada nukkua leveästi, mutta olisi kiva, jos ei joka aamu heräisi muumiona omaan lakanaan kääriytyneenä (kiitos vertauskuvasta, Daniil!).
Astiakuivauskaappiin joku on fiksuna laittanut puuhyllyn ritilöiden alle, joten ei tarvitse edes Expon loppuun asti odotella, kun astioista tippuva vesi on pilannut hyllyn.
Pyykinkuivaustelinettä en suosittele käytettäväksi, sillä sen ”langat” ruostuttavat vaatteet. Olemme teipanneet telineen.
Sähkökatkoksia tuli varsinkin alussa usein, mutta ei hätää, ne olivat ”suunniteltuja”. Jeah. Kukaan ei vaan muistanut meille niistä mitään ilmoittaa… Onhan sekin suunnitelma, kun sähkömies seisoo sähkökeskuksen edessä ja siinä samalla päättää sammuttaa koko rakennuksesta sähköt. Kuka sanoo, että suunnitelmien tulee olla etukäteen tiedossa?
Ensimmäiset kolme viikkoa me kolme kämppistä elimme kahden avaimen kanssa. Ulko-oven saa lukkoon ja auki ainoastaan avaimella sulkemalla. Oli tilanne, kun Daniil oli jossain menossa ja Max nukkui. Minun piti lähteä käymään kaupassa. Daniililla oli yksi avain ja yksi avain kotona. Mitä teen? Jos lähden ulos enkä laita ovea lukkoon, kuka tahansa voi kävellä sisälle ja viedä telkkarin, läppärit ja muun omaisuutemme. Max nukkuu sen verran sikeästi. Jos laitan oven lukkoon ja syttyy tulipalo, Max ei pääse mitenkään ovesta ulos. Abloy, olisiko tässä teille markkinarako?
Suomen vip-tilat Expo-alueella sijaitsevat kolmannessa kerroksessa. Sinne vie kolme hissiä. Älkää ottako sitä ensimmäistä, se jää aina kerrosten väliin. Asiasta on ilmoitettu, mitään ei korjaustoimenpiteitä ei ole tehty. Edes varoituskylttiä ei ole ripustettu. Mutta väliäkös tuolla, aina se hissi sieltä liikkeeseen lähtee, kun vähän käsillä ovia vääntää.
Suomen paviljongin välittömässä läheisyydessä on meidän Suomi-oppaiden taukotila. Siellä on lukittavat kaapitkin, mutta lukoilla ei ole mitään virkaa, koska kaapin saa auki ”lukituksen” jälkeen vetämällä oven voimakkaasti auki. Abloy, hoi!
Tämän lisäksi jouduimme odottelemaan kuukauden, ennen kuin saimme henkilökunnan taukotilaan valot. Ennen valaistumistamme esimieheni, joka esiintyy myös tämän jutun lopussa, oli tulostanut kuukausiohjelman meille Suomi-oppaille nähtäväksi, että tietäisimme, milloin mikäkin suomalainen firma on tulossa pitämään tilaisuuksiaan vip-tiloihin. Esimieheni totesi: ”No nyt on lista seinällä, mutta ette te mitään tekstejä näe.” Asia korjattu, mutta ei korjattu.
Eihän näille tiedä, itkeäkö vaiko nauraa!
Mutta ihan oikeasti risoo se, että välillä kadut on suljettu ei-mistään-syystä. Kun lähden töihin (työpaikkani maailmannäyttely näkyy makuuhuoneeni ikkunasta), en koskaan voi tietää varmaksi, mistä kautta pääsen perille ja kuinka kauan työmatka kestää. Yhtenä päivänä pääsee yhden kadunkulman ylittämällä, toisena päivänä sieltä ei enää pääsekään. Ja kuitenkin ihmisiä kulkee molemmilla puolin katua ja aitoja. Kerran kysyin vartijoilta, miksi tästä ei pääse (otti ihan pikkasen pannuun nimittäin, kun olin muutenkin myöhässä töistä, ja yritin urputtaa vastaan). Vastaus oli: Я не знаю. No voihan… Järjen käyttö sallittua!
Mieleeni on syöpynyt ikuisesti kohtaus ja esimieheni sanat, kun saavuin varhain aamulla kesäkuun alussa Expo Villageen ja jäin odottamaan oman kotitaloni nurkalla esimiestäni, joka toi minulle avaimen ja näytti, missä asuntoni sijaitsee. Kun kysyin, miten näyttelyn valmistelut Suomen paviljongin ja yleisesti Suomen-tiimin osalta olivat sujuneet, sain kuulla pienimuotoisista haasteista ja viivästyksistä. Kun pääsimme kotitaloni hissiin, esimieheni tiivisti kaiken yhteen toteamukseen. Esimieheni selitti: ”Teidän asuntonne numero on 36. Hissin nappuloiden mukaan asunto nro 36 sijaitsee kuudennessa kerroksessa. Todellisuudessa se on seitsemännessä kerroksessa. Että lähdetään vaikka siitä!” Ja siitähän me sitten lähdettiin.